(Jatkoa tuolle edelliselle pohdiskelulle)
Lintilän työryhmä sitten otti ja julkisti raporttinsa, joka aiheutti pienemuotoisen mylläkän julkisuudessa. Mutta mitä jäi käteen? Ei paljoa, mutta jotain kuitenkin.
Julkisen palvelun roolin päivitykset ovat hyvin pieniä. Sanamuodoilla on kuitenkin merkitystä, kun kyse on tiiviistä lakitekstistä. Pari ehdotusta aiheuttanee keskustelua ja toimenpiteitä. Ensinnäkin työryhmä ehdottaa, että painotus nuorison palveluun kirjataan lakiin. Viime kerralla lakia muutettaessa (2006) lakitekstiin lisättiin lastenohjelmat. Sen jälkeen YLE onkin lisännyt tuntuvasti lastenohjelmien määrää televisiossa, joka on mainio esimerkki siitä että lakitekstillä oikeasti on konkreettisia vaikutuksia. Nuoret ovat kuitenkin ongelmallisempi kohderyhmä kuin lapset. Ikäryhmän sisällä on jo suurta hajontaa kiinnostusten suhteen, ja ylipäätään ei ole olemassa nuortenohjelmien genreä. Nuoret katsojat katselevat aikuistenohjelmia, ja ylipäätään ovat ehkä se välinpitämättömin broadcast-yleisö.
Toinen muutos tarjoaa vipuvarren, josta kaupallinen lobby voi vääntää, kun se haluaa puuttua YLEn rooliin. Lintilän työryhmä nimittäin ehdottaa, että perinteisestä eurooppalaisesta muotoilusta "täyden palvelun" ohjelmisto tulisikin "monipuolinen ja kattava" ohjelmisto. Kaupallinen puoli toki haluaa tulkita tämän niin, että YLE voi tehdä monipuolisesti ja kattavasti kaikenlaisia vähemmistöohjelmia sekä kalliita ja kaupallisesti kannattamattomia ohjelmia. Jos tällä saadaan kammettua YLE sellaiseen rooliin, jossa se vain korjailee markkinoiden virheitä, tarkoittaa muutos julkisen palvelun hidasta marginalisoitumista.
Mediamaksu oli se uudistus, josta kuitenkin puhuttiin eniten. Itse asiassa työryhmän raportissa ei puhuta pelkästä mediamaksusta ollenkaan vaan joka kerta kirjoitetaan se auki "julkisen palvelun mediamaksuksi". Lehdistö omaksui hyvin nopeasti termit YLE-maksu ja YLE-vero, jotka ovat termeinä varsin poliittisia. Tuo julkisen palvelun mediamaksu on pitkä, mutta tarkempi nimi. Julkisen palvelun tukeminenhan ylläpitää ylipäätään laajempaa tarjontaa, kun sillä pidetään YLE pois mainosmarkkinoilta. Suomalainen mediakenttä olisi huomattavasti laihempi, jos kaikki rahoitettaisiin mainoksilla.
Mediamaksu vaikuttaa kuitenkin käyttökelvottomalta idealta. Se korostaa lupamaksujärjestelmän huonoja piirteitä lisäämättä juurikaan hyviä uusia piirteitä. Lupamaksuhan on ollut epäoikeudenmukainen, koska siinä ei ole progressiota ja koska se kohtelee ruokakuntia eriarvoisesti. Ääneen lausumaton sääntö on kuitenkin ollut se, että esim. opiskelijoiden on ollut mahdollista jättää lupamaksu maksamatta. Ikä ja vastuuntunto on sitten ohjannut näitä maksamattomia hiljalleen lupamaksun piiriin. Vapaamatkustajiakin on ollut, mutta kokonaisuudessaan maksajien määrä on ollut aika korkea. Nyt vapaamatkustajat halutaan kuriin, ja samalla joustomahdollisuudet häipyvät. Ehdotus ei yksinkertaisesti ole reilu, eikä se ehdotetussa muodossaan voi toimia. Yksimielinen, hyvätuloisten ja keski-ikäisten poliitikkojen työryhmä keitti sopan, YLE kärsi imagotappion ja jos ehdotus menee läpi, tullaan luoneeksi pöljä ja kestämätön maksujärjestelmä.
Ilmaisuus tuntuu myös keskusteluissa olevan häilyvä termi. Joissain argumenteissä YLEn tuotteet ovat ilmaisia, vaikka niistähän on pari miljoonaa suomalaista kotitaloutta jo kertaalleen maksanut. Toisissa argumenteissa kaupallinen tuotanto on ilmaista, koska se rahoitetaan mainoksilla. Todellisuudessa meillä on vain erilaisia tapoja rahoittaa mediaa. Loppujen lopuksi kuluttaja/kansalainen/asiakas/käyttäjä on se, joka maksaa. Minusta olisikin kiva keskustella siitä, miten kansalaiset saavat mahdollisimman hyvää mediatarjontaa mahdollisimman halvalla. Debatti pyörii YLE-kateudessa (savolaisessa, ei pohjalaisessa kateudessa, kuten Tuomo B. oivaltavasti hoksasi) ja mediamarkkinoiden taloudellisissa hankaluuksissa. Tuntuu, että kukaan ei ole kiinnostunut niistä – meistä – miljoonista suomalaisista, jotka mediapalveluja käyttävät.
Sääntelyn purkaminen saavutti eräänlaisen lakipisteen digitalisoinnin yhteydessä, kun kaupallisen puolen toimilupamaksuista luovuttiin. Nyt julkinen palvelu ja kaupallinen puoli ovat taloudellisesti ja teknisesti täysin erillään. Suomessa on hyvin nopeasti siirrytty julkisen palvelun tärkeyttä ja rikasta mediakenttää korostavasta mallista sellaiseen malliin, jossa media nähdään ensisijaisesti liiketoimintana ja YLE kummallisena markkinahäirikkönä, joka on arveluttava, koska se ei yritä myydä mitään. Viimeisen vuoden aikana olen katsellut amerikkalaisen median toimintaa ja toivon vilpittömästi, että Suomessa ei ikinä siirrytä sellaiseen malliin, jossa media on pelkkää bisnestä. Siinä sisältö häipyy turhan helposti ansaintalogiikan ja "kanavalla pysymisen" mekanismien taakse.
On kuitenkin varsin todennäköistä, että sääntelyn purkamiskehitys jatkuu niin, että kritiikki kohdistuu seuraavaksi YLEn täyden palvelun rooliin. Nykyinenkin, lähes olematon keskustelu siitä, mitä YLEn pitäisi tehdä hiipuu ja keskustelu ohjataan siihen, mitä YLE ei missään tapauksessa saisi tehdä. Uskon näin, sillä markkinalogiikka ja YLEn positiointi markkinahäiriköksi on ollut niin dominoiva tapa jäsentää mediakenttää.
Oma toiveeni julkisen palvelun roolia tutkivana ihmisenä olisi toki se, että keskustelua käytäisiin niin, että mediaa ja julkista keskustelua katseltaisiin vähän laajemmin osana suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Siinä on haastetta myös meille mediaa tutkiville. Tuntuu, että omaa tutkimusaihetta ja sieltä syntyviä havaintoja pitäisi pystyä tuomaan paremmin osaksi julkista keskustelua.
