kesäkuu 2008 Archives

Julkisen keskustelun käymisen paikat ovat mielenkiintoisella tavalla hakusessa. Perinteisesti julkisen keskustelun ylläpitäminen on ollut journalismin puuhaa ja yhteiskunnallinen toiminta on luonut tähän keskusteluun sisältöjä. Pienemmissä piireissä on ollut esim. poliittisten puolueiden työryhmiä, EVAaa ja muita raportinvääntäjiä. Ne ovat toimineet omina minijulkisuuksinaan, joilla on ollut asemansa vuoksi kyky päästä johtopäätöksineen myös valtajulkisuuteen. Kuuntelin juuri pyöräillessä YLEn parin päivän takaista Vallan vaiheilla -ohjelmaa, jossa demarien Ulpu Iivari ja think tankeja tutkinut Peter Ekholm keskustelivat Matti Laitisen kanssa think tankien tulosta Suomeen. Käteen jäi pari mielenkiintoista havaintoa. Ensinnäkin, Iivari ja muutkin korostivat moneen otteeseen, että poliitikon mahdollisuus keskustella ja esittää analyysejä julkisuudessa on heikko, sillä journalistit hakevat poliitikoilta ensisijaisesti uutisia. Ymmärsin tämän tarkoittavan, että poliitikoiden keskusteluista etsitään uutisiin ensisijaisesti kannanottoja. Keskustelujen käymisessä taas pyritään vasta rakentamaan kannanottoja, joten uutisnikkarit ja poliittinen keskustelu eivät kohtaa. Olen ollut kiinnittävinäni huomiota samaan asiaan. Tämä on huolestuttavaa, koska helposti ajaudutaan siihen, että "keskeneräisistä asioista ei tiedoteta". Toisekseen, think tankit, eli suomeksi vaikkapa ajatushautomot ovat yleistyneet. Niitä on ohjelman mukaan Euroopassa satoja, ellei jopa tuhatkunta (tosin think tank on vähän hankala määritellä). Niiden suhteen on monia olennaisia kysymyksiä, kuten se, miten niiden rahoitus hoidetaan ja miten niiden arvomaailmaa tai pyrkimyksiä tuodaan esille. Ekholm nosti kuitenkin esiin olennaisimman kysymyksen. Eli se, miten tämä kaikki hieno prosessoitu tieto saadaan asioista kiinnostuneiden kansalaisten saataville mielekkäällä tavalla? Missä sitä julkista keskustelua oikein käydään? Ja kuka sitä käy? Miten siitä voisi tavallisena kansalaisena saada edes puolihallittavan otteen?

Tapasin juuri SVT:n viihdepomon Martin Österdahlin Tallinnassa järjestetyssä seminaarissa. Ruotsin yleisradioyhtiössä halutaan Österdahlin mukaan *tehdä* populaarikulttuuria. YLEn puolella on puhuttu enemmänkin siitä, että esim. YleX *käsittelee* populaarikulttuuria. Siinä on valtava näkökulmaero. Toinen tarkoittaa mukana olemista, toinen yläpuolelta seuraamista.

Ilmoittauduin tänään Twin cities marathon -nimiseen tapahtumaan lokakuuksi. Siihen tarvittiin aika pitkä netissä täytetty lomake, jossa kysyttiin suunnilleen sitä, että tarvivatko juoksijan tai hänen puolisonsa lemmikit hoitoa juoksun aikana ja jos ei niin ovatko lemmikit juoksun aikana autossa ja jos ovat ja jos on kuumempi kuin sata faarenheittia niin onko eläimillä vettä. Keskeisintä lomakkeissa - ja rekisteröinnin disclaimereissa - näytti olevan se, että kuulokkeita ei saa olla. Ei siis saa olla kuulokkeita. Kuulokkeet on kielletty, pannassa, tiks-lukkojen-takana. Ja jos sellaiset vahingossa on, täytyy viranomaisen edessä antautua: "Those carrying/wearing these devices will be given the option to surrender their music device to a designated race official prior to entering the starting line chutes. Participants that choose not to surrender their device will be disqualified from the race, their finishing time will not appear in the official race results, and they may be banned from participating in future TCM, Inc. events." (pohjautuu USA:n Track & field -ohjesäännöstön pykälään 144.3b) Myöskään tietokone kädessä ei saa juosta. Damn. Olisi kyllä hiton hankala haastaa tapahtuman järjestäjät oikeuteen jonkin nifty-difty-detaljin huomiotta jättämisestä.

Jos käy MINTCin, eli nokkelasti englanniksi nettiin brändätyn Liikenne- ja viestintäministeriömme sivuilla ja kirjoittaa hakukenttään sanan yleisradio, hakutulokset näyttävät tältä:

Kyllä! Olinkin juuri etsinyt "59_2004":sta.

On hieno juttu, että julkista tietoa on yhä enemmän saatavilla internetin välityksellä. Toimittajana ja tutkijana moni asia helpottuu ja suoraviivaistuu, kun haluamansa tiedot saa heti eikä valokopioina kirjeessä ensi viikolla. Jos taas ei etsi mitään tiettyä raporttia vaan tietoa jostain asiasta, on sitä kyllä varsin hankala löytää.

Netin kautta tapahtuva tietojen jakelu on julkishallinnon julkaisujärjestelmän pakoputken pörinää. Hierarkkisesti tuotettu tieto muuttuu nettijakelussa informaatioähkyä lisääväksi kakofoniaksi. Jos hakija tietää julkaisun otsikon, julkaisusarjan ja julkaisupäivän, hän on vahvoilla. Mutta jos ei tiedä, niin täytyy harkita, olisikohan "Raportti" tai "1404.pdf" just se mielenkiintoinen selvitys Yleisradiosta?

Viestintäministeri Suvi Lindénin omalla kotisivulla on blogi-osio. Osiossa pääsee tarkastelemaan Lindénin silloin tällöin päivittyvää kirjoitusten luetteloa. Muutama juttu kuitenkin paljastaa, että ministerin käsitys blogista on vähän hukassa: * Etusivulla on otsikko "Uusin blogi", joka viittaa uusimpiin kirjoituksiin. Ajatus näyttää olevan, että blogi = kirjoitus. Tätä näkee toki muuallakin, mutta se on mielestäni kummallista. Mielestäni blogi ja blogikirjoitus ovat eri asioita. Politiikan maailmaan käännettynä kyse on samasta käsitteellisestä erehdyksestä kuin jos viittaisin tuoreeseen hallituksen esitykseen sanomalla, että "Uusin hallitus". * Lindénin blogissa ei ole kommentointimahdollisuutta. * Blogin kirjoituksia ei voi tilata syötteenä. Summa summarum: ministerin hyvin perinteisillä kotisivuilla on ministerin kirjoituksia päivämäärän mukaan listattuna. Sekä yksittäisiä kirjoituksia että kirjoitusten kokonaisuutta kutsutaan sivuilla blogiksi. Näitä kirjoituksia voi käydä lukemassa oma-aloitteisesti mutta päivityksiä ei voi tilata itselleen. Lindén ei toki ole yksin. Suurin osa poliitikkojen webbisivuista on teknisesti tai käyttöliittymältään kömpelöitä ja ihan viime vuosituhannelta. Mutta Lindén on kuitenkin valmistunut maisteriksi tietojenkäsittelytieteestä. Ja hän on viestintäministeri.

Käytän itse mielelläni sanaa kansalainen. Se ei ole kuitenkaan kovin trendikästä. Kahdesta journalismia ja tiedonvälitystä säätelevästä keskeisestä ohjeistosta sana kansalainen onkin riisuttu pois aivan vastikään. Toinen on Journalistin ohjeet (2005) ja toinen YLE Laki (2005, 7§). YLE Laissa sana kansalainen on joko kierretty kokonaan tai sitten korvattu sanalla jokainen. Miksi ihmeessä? Seppo Niemelä tietää. Seppo Niemelän johtama työryhmä oli vastuussa uuden YLE Lain valmistelusta ja halusi itse asiassa korostaa kansalaisuusnäkökulmaa aiempaa enemmän. Poliittisessa prosessissa kansalainen kuitenkin revittiin pois laista. Tämä kummallisuus aiheutti hänessäkin kolumnikirjoituksen mittaista ihmettelyä loppuvuodesta 2005. Niemelä oli saanut myös tietää sen hämmentävän syyn, miksi sanasta lainsäädäntöprosessissa luovuttiin. Peruste oli se, että sana "kansalainen syrjii niitä Suomessa asuvia, jotka eivät ole Suomen kansalaisia." Öhm. Siis: jos julkisen palvelun yleisradioyhtiö kohtelee yleisöjään kansalaisina, se syrjii niitä yleisön osia, jotka eivät ole Suomen kansalaisia ja siksi sen ei tule ymmärtää yleisöjään lainkaan kansalaisina vaan ihan vaan jokaisina. Öhm. Journalistin ohjeiden päivityksen taustalla olevaa prosessia en tunne. Lieneeköhän taustalla Sananvapauslaki (2004), joka tuli voimaan juuri ennen Journalistin ohjeiden uusimista? Uusimuotoisissa journalistin ohjeissa korostetaan nyt "sananvapautta" ja "jokaisen oikeutta vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä" (2005) sen sijaan, että turvattaisiin vanhakantaisesti "kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta" (1992). Onhan se tietysti kivaa, että Kekkosen terveystietoja ei voisi enää salailla toimittajien olennaisuusharkinnan nimissä, mutta jos tavallinen kansalainen haluaisi maksaa parisataa euroa vuodessa sanomalehden tekijöille ja toiset parisataa YLElle siitä, että joku edes vähän pohtisi asioiden olennaisuutta, niin se olisi myös kauhean kivaa.