Recently in Journalismi Category

Hesarin verkkosivuilla HS.fi:ssä julkaistiin attraktio-uutisena juttu nimeltä Brittilehti: Miesten tissit kasvavat. Huomio kiinnittyi heti siihen, että lähteenä oli käytetty ruotsalaista iltapäivälehteä Expresseniä (Sex saker som ger bröst - hos killar), joka taas oli käyttänyt lähteenään brittiläistä sensaatiolehti The Sunia (Let's talk boobs, lads ... yours).

Tämähän on ns. copy-paste-journalismia. Siihen ei tarvita journalistikoulutusta eikä se oikeastaan tuota kummoista lisäarvoa lukijoille, koska juttua ei esim. paikallisteta omaan maahan. Tällaistahan homma näyttää nykyisin olevan. Mutta jäljitetäänpäs takaperoisesti, miten juttu muodostui.

Hesarin uutinen ilmestyi 10. helmikuuta. Teksti oli kopioitu juttuun jotakuinkin suoraan, mutta juttuun oli hommattu oma kuva ja sille kuvateksti: "Lihava suomalainen mies". Mielenkiintoista oli se, että vaikka teksti perustui täysin ruotsalaisten välittämiin brittitietoihin, uutinen ilmestyi kuitenkin Hesarin Kotimaa-kategoriassa. Myös tieto siitä, että man-boobsien pienennysleikkausten määrä on kasvanut 80 prosentilla muutamassa vuodessa, oli sekä faktuaalisesti väärin että esitetty yleismaailmallisena totuutena. Tosiasiassa 80 prosentin kasvu oli tapahtunut vuoden aikana ja se oli tapahtunut brittilässä.

Hesarin jutusta oli reilun pelin sääntöjen mukaan suora linkki Expressenin sivuillle. Siellä juttu oli ilmestynyt samana päivänä 10. helmikuuta, ja se oli osastolla "Hälsa&Skönhet" eli se oli kontekstoitu terveysaiheisten juttujen joukkoon. Juttu oli rakennettu nykyisin suosittuun palvelujournalistiseen muotoon, eli käytännössä listaksi, jossa käydään läpi kuusi asiaa, jotka kasvattavat man-boobseja. Expressenin jutusta ei ollut linkkiä The Sunin juttuun, joten sitä piti vähän googlata.

The Sunin sivulla hakuja tehdessä käy ilmi, että aiheesta on kirjoitettu lehdessä parin viime vuoden aikana kymmenkunta kertaa ja että lehti on seurannut operaatioiden lukumäärän prosentuaalista kehitystä varsin tarkasti. The Sunin juttu julkaistiin 4. helmikuuta ja se julkaistiin näemmä "Live it Woman - Health" -kategoriassa. Eli naisille suunnatun osion terveys-alakategoriassa. Kirjoittajana on lehden oma Dr. Keith, jonka asiantuntemukseen bloke-zookaseja selittävä kuuden kohdan lista näyttäisi perustuvan. Jutun kuvan (miehen rintakehä täälläkin) alla oleva teksti mainitsee, että moobsinpienennysleikkaukset ovat ilsääntyneet 80% (mutta ei sitä, minkä ajan sisällä).

Hakuja tehdessä käy ilmi, että 1. helmikuuta julkaistussa Sunin jutussa (It's nipple and tuck as 'moob 'ops soar) tämä 80% lisäys oli aiheena, joten Dr. Keithin juttu on jatkopala tuolle uutiselle. Faktatieto perustuu BAABSin (heh) eli brittiläisten plastiikkakirurgien liiton tilastoon.

BAABSin sivuilla niinikään 1. helmikuuta julkaistusta tiedotteesta (Britons over the moob: male breast reduction nearly doubles in 2009) käy ilmi, että 80% on ihan oikein laskettu ja luku perustuu vuoden 2008 ja 2009 vertailuun. Vuonna 2008 miesten rintojen pienennysleikkauksessa (engl. gynaecomastia) kävi 323 miestä ja vuonna 2009 luku oli 581 miestä.

Eli toisin sanoen leikkauksessa käyneiden - tai ainakin tilastoihin tarttuneiden - 258 miehen lisäys brittilässä oli perusteena uutisoinnille täällä pohjolan perukoilla. Nämä 258 miestä tuottivat sen pohjattoman ilon, jota me oululaiset verkkojournalismia kännykästämme nauttineet ihmiset tunsimme syvällä rinnoissamme: olipahan Hesarissakin saatu otsikkoon tissit.

Keyframe-journalismi on kankea termi, mutta analogia tuli mieleen, kun perehdyin tapaan, jolla digitaalista videosignaalia pakataan. Idea siinä on se, että aina silloin tällöin videosignaalissa lähetetään keyframe, joka on kokonainen kuva, ja kaikkina muina aikoina lähetetään vain muutokset. Kun ei tarvi lähettää 24 täysilaatuista kuvaa sekunnissa, keskitytään olennaiseen ja säästetään tilaa (tai lähetyskaistaa).

Ajatus keyframe-journalismista on muhinut jo pitkään takaraivossa. Ensimmäisen kerran ajattelin asiaa kuusi vuotta sitten Huopalahdentien liikennerikkomustapauksessa, jossa nuori mies ajoi pienen tytön kuoliaaksi suojatiellä. Muistan hyvin, kun ehdotin joitain kuukausia myöhemmin eräässä toimituksessa, että juttua voisi päivittää ja katsoa, onko jokin muuttunut tapauksen saaman valtavan julkisuuden seurauksena. Ehdotus ohitettiin toimituksessa "vanhana juttuna". Tämä on kokemukseni mukaan aika tyypillistä, ja uskon, että oma filtterini toimittaja toimii samalla tavalla. Uudet jutut on uutisia, vanhat jutut jotain muuta.

Jokela ja Kauhajoki nostivat tämän ajatuksen taas pintaan. Eilen Tuomo Björksten kritisoi itseään ja toimittajien ammattikuntaa siitä, että meillä ja heillä on taipumusta unohtaa vanhat asiat ja kääntyä uusien pariin. Tämä lienee toimittajien suuri perussynti, jota myös Bourdieu kritisoi On Television -opuksessaan. Bourdieun mukaan toimittajien uutiskriteerit ovat erit kuin lukijoiden. Tämä taas johtaa historiattomuuteen ja skandaalihakuisuuteen. Tämä ei ole journalismia opiskelleille kummoinen uutinen, mutta enpä muista nähneeni hyvää ratkaisua ongelmaan.

Voisiko journalisista työtä ajatella keyframe-käsitteen kautta? Mikä sen sovellutus olisi toimituksessa? Ehdotus: Mitä jos sen "tämän ja huomisen aiheet" -fläppitaulun viereen ripustaisi sellaisen "muista päivittää nämä aiheet" -fläppitaulun? Toista fläppitaulua päivitettäisiin koko ajan, toista paljon hitaammin. Lisäisin nyt siihen jälkimmäiseen fläppitauluun aiheet: nuorisotyöttömyys, mielenterveyspalvelujen saanti ja aseenkantoluvat.

Julkisen keskustelun käymisen paikat ovat mielenkiintoisella tavalla hakusessa. Perinteisesti julkisen keskustelun ylläpitäminen on ollut journalismin puuhaa ja yhteiskunnallinen toiminta on luonut tähän keskusteluun sisältöjä. Pienemmissä piireissä on ollut esim. poliittisten puolueiden työryhmiä, EVAaa ja muita raportinvääntäjiä. Ne ovat toimineet omina minijulkisuuksinaan, joilla on ollut asemansa vuoksi kyky päästä johtopäätöksineen myös valtajulkisuuteen. Kuuntelin juuri pyöräillessä YLEn parin päivän takaista Vallan vaiheilla -ohjelmaa, jossa demarien Ulpu Iivari ja think tankeja tutkinut Peter Ekholm keskustelivat Matti Laitisen kanssa think tankien tulosta Suomeen. Käteen jäi pari mielenkiintoista havaintoa. Ensinnäkin, Iivari ja muutkin korostivat moneen otteeseen, että poliitikon mahdollisuus keskustella ja esittää analyysejä julkisuudessa on heikko, sillä journalistit hakevat poliitikoilta ensisijaisesti uutisia. Ymmärsin tämän tarkoittavan, että poliitikoiden keskusteluista etsitään uutisiin ensisijaisesti kannanottoja. Keskustelujen käymisessä taas pyritään vasta rakentamaan kannanottoja, joten uutisnikkarit ja poliittinen keskustelu eivät kohtaa. Olen ollut kiinnittävinäni huomiota samaan asiaan. Tämä on huolestuttavaa, koska helposti ajaudutaan siihen, että "keskeneräisistä asioista ei tiedoteta". Toisekseen, think tankit, eli suomeksi vaikkapa ajatushautomot ovat yleistyneet. Niitä on ohjelman mukaan Euroopassa satoja, ellei jopa tuhatkunta (tosin think tank on vähän hankala määritellä). Niiden suhteen on monia olennaisia kysymyksiä, kuten se, miten niiden rahoitus hoidetaan ja miten niiden arvomaailmaa tai pyrkimyksiä tuodaan esille. Ekholm nosti kuitenkin esiin olennaisimman kysymyksen. Eli se, miten tämä kaikki hieno prosessoitu tieto saadaan asioista kiinnostuneiden kansalaisten saataville mielekkäällä tavalla? Missä sitä julkista keskustelua oikein käydään? Ja kuka sitä käy? Miten siitä voisi tavallisena kansalaisena saada edes puolihallittavan otteen?

Käytän itse mielelläni sanaa kansalainen. Se ei ole kuitenkaan kovin trendikästä. Kahdesta journalismia ja tiedonvälitystä säätelevästä keskeisestä ohjeistosta sana kansalainen onkin riisuttu pois aivan vastikään. Toinen on Journalistin ohjeet (2005) ja toinen YLE Laki (2005, 7§). YLE Laissa sana kansalainen on joko kierretty kokonaan tai sitten korvattu sanalla jokainen. Miksi ihmeessä? Seppo Niemelä tietää. Seppo Niemelän johtama työryhmä oli vastuussa uuden YLE Lain valmistelusta ja halusi itse asiassa korostaa kansalaisuusnäkökulmaa aiempaa enemmän. Poliittisessa prosessissa kansalainen kuitenkin revittiin pois laista. Tämä kummallisuus aiheutti hänessäkin kolumnikirjoituksen mittaista ihmettelyä loppuvuodesta 2005. Niemelä oli saanut myös tietää sen hämmentävän syyn, miksi sanasta lainsäädäntöprosessissa luovuttiin. Peruste oli se, että sana "kansalainen syrjii niitä Suomessa asuvia, jotka eivät ole Suomen kansalaisia." Öhm. Siis: jos julkisen palvelun yleisradioyhtiö kohtelee yleisöjään kansalaisina, se syrjii niitä yleisön osia, jotka eivät ole Suomen kansalaisia ja siksi sen ei tule ymmärtää yleisöjään lainkaan kansalaisina vaan ihan vaan jokaisina. Öhm. Journalistin ohjeiden päivityksen taustalla olevaa prosessia en tunne. Lieneeköhän taustalla Sananvapauslaki (2004), joka tuli voimaan juuri ennen Journalistin ohjeiden uusimista? Uusimuotoisissa journalistin ohjeissa korostetaan nyt "sananvapautta" ja "jokaisen oikeutta vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä" (2005) sen sijaan, että turvattaisiin vanhakantaisesti "kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta" (1992). Onhan se tietysti kivaa, että Kekkosen terveystietoja ei voisi enää salailla toimittajien olennaisuusharkinnan nimissä, mutta jos tavallinen kansalainen haluaisi maksaa parisataa euroa vuodessa sanomalehden tekijöille ja toiset parisataa YLElle siitä, että joku edes vähän pohtisi asioiden olennaisuutta, niin se olisi myös kauhean kivaa.