Recently in Julkisuus Category

(Jatkoa tuolle edelliselle pohdiskelulle)

Lintilän työryhmä sitten otti ja julkisti raporttinsa, joka aiheutti pienemuotoisen mylläkän julkisuudessa. Mutta mitä jäi käteen? Ei paljoa, mutta jotain kuitenkin.

Julkisen palvelun roolin päivitykset ovat hyvin pieniä. Sanamuodoilla on kuitenkin merkitystä, kun kyse on tiiviistä lakitekstistä. Pari ehdotusta aiheuttanee keskustelua ja toimenpiteitä. Ensinnäkin työryhmä ehdottaa, että painotus nuorison palveluun kirjataan lakiin. Viime kerralla lakia muutettaessa (2006) lakitekstiin lisättiin lastenohjelmat. Sen jälkeen YLE onkin lisännyt tuntuvasti lastenohjelmien määrää televisiossa, joka on mainio esimerkki siitä että lakitekstillä oikeasti on konkreettisia vaikutuksia. Nuoret ovat kuitenkin ongelmallisempi kohderyhmä kuin lapset. Ikäryhmän sisällä on jo suurta hajontaa kiinnostusten suhteen, ja ylipäätään ei ole olemassa nuortenohjelmien genreä. Nuoret katsojat katselevat aikuistenohjelmia, ja ylipäätään ovat ehkä se välinpitämättömin broadcast-yleisö.

Toinen muutos tarjoaa vipuvarren, josta kaupallinen lobby voi vääntää, kun se haluaa puuttua YLEn rooliin. Lintilän työryhmä nimittäin ehdottaa, että perinteisestä eurooppalaisesta muotoilusta "täyden palvelun" ohjelmisto tulisikin "monipuolinen ja kattava" ohjelmisto. Kaupallinen puoli toki haluaa tulkita tämän niin, että YLE voi tehdä monipuolisesti ja kattavasti kaikenlaisia vähemmistöohjelmia sekä kalliita ja kaupallisesti kannattamattomia ohjelmia. Jos tällä saadaan kammettua YLE sellaiseen rooliin, jossa se vain korjailee markkinoiden virheitä, tarkoittaa muutos julkisen palvelun hidasta marginalisoitumista.

Mediamaksu oli se uudistus, josta kuitenkin puhuttiin eniten. Itse asiassa työryhmän raportissa ei puhuta pelkästä mediamaksusta ollenkaan vaan joka kerta kirjoitetaan se auki "julkisen palvelun mediamaksuksi". Lehdistö omaksui hyvin nopeasti termit YLE-maksu ja YLE-vero, jotka ovat termeinä varsin poliittisia. Tuo julkisen palvelun mediamaksu on pitkä, mutta tarkempi nimi. Julkisen palvelun tukeminenhan ylläpitää ylipäätään laajempaa tarjontaa, kun sillä pidetään YLE pois mainosmarkkinoilta. Suomalainen mediakenttä olisi huomattavasti laihempi, jos kaikki rahoitettaisiin mainoksilla.

Mediamaksu vaikuttaa kuitenkin käyttökelvottomalta idealta. Se korostaa lupamaksujärjestelmän huonoja piirteitä lisäämättä juurikaan hyviä uusia piirteitä. Lupamaksuhan on ollut epäoikeudenmukainen, koska siinä ei ole progressiota ja koska se kohtelee ruokakuntia eriarvoisesti. Ääneen lausumaton sääntö on kuitenkin ollut se, että esim. opiskelijoiden on ollut mahdollista jättää lupamaksu maksamatta. Ikä ja vastuuntunto on sitten ohjannut näitä maksamattomia hiljalleen lupamaksun piiriin. Vapaamatkustajiakin on ollut, mutta kokonaisuudessaan maksajien määrä on ollut aika korkea. Nyt vapaamatkustajat halutaan kuriin, ja samalla joustomahdollisuudet häipyvät. Ehdotus ei yksinkertaisesti ole reilu, eikä se ehdotetussa muodossaan voi toimia. Yksimielinen, hyvätuloisten ja keski-ikäisten poliitikkojen työryhmä keitti sopan, YLE kärsi imagotappion ja jos ehdotus menee läpi, tullaan luoneeksi pöljä ja kestämätön maksujärjestelmä.

Ilmaisuus tuntuu myös keskusteluissa olevan häilyvä termi. Joissain argumenteissä YLEn tuotteet ovat ilmaisia, vaikka niistähän on pari miljoonaa suomalaista kotitaloutta jo kertaalleen maksanut. Toisissa argumenteissa kaupallinen tuotanto on ilmaista, koska se rahoitetaan mainoksilla. Todellisuudessa meillä on vain erilaisia tapoja rahoittaa mediaa. Loppujen lopuksi kuluttaja/kansalainen/asiakas/käyttäjä on se, joka maksaa. Minusta olisikin kiva keskustella siitä, miten kansalaiset saavat mahdollisimman hyvää mediatarjontaa mahdollisimman halvalla. Debatti pyörii YLE-kateudessa (savolaisessa, ei pohjalaisessa kateudessa, kuten Tuomo B. oivaltavasti hoksasi) ja mediamarkkinoiden taloudellisissa hankaluuksissa. Tuntuu, että kukaan ei ole kiinnostunut niistä – meistä – miljoonista suomalaisista, jotka mediapalveluja käyttävät.

Sääntelyn purkaminen saavutti eräänlaisen lakipisteen digitalisoinnin yhteydessä, kun kaupallisen puolen toimilupamaksuista luovuttiin. Nyt julkinen palvelu ja kaupallinen puoli ovat taloudellisesti ja teknisesti täysin erillään. Suomessa on hyvin nopeasti siirrytty julkisen palvelun tärkeyttä ja rikasta mediakenttää korostavasta mallista sellaiseen malliin, jossa media nähdään ensisijaisesti liiketoimintana ja YLE kummallisena markkinahäirikkönä, joka on arveluttava, koska se ei yritä myydä mitään. Viimeisen vuoden aikana olen katsellut amerikkalaisen median toimintaa ja toivon vilpittömästi, että Suomessa ei ikinä siirrytä sellaiseen malliin, jossa media on pelkkää bisnestä. Siinä sisältö häipyy turhan helposti ansaintalogiikan ja "kanavalla pysymisen" mekanismien taakse.

On kuitenkin varsin todennäköistä, että sääntelyn purkamiskehitys jatkuu niin, että kritiikki kohdistuu seuraavaksi YLEn täyden palvelun rooliin. Nykyinenkin, lähes olematon keskustelu siitä, mitä YLEn pitäisi tehdä hiipuu ja keskustelu ohjataan siihen, mitä YLE ei missään tapauksessa saisi tehdä. Uskon näin, sillä markkinalogiikka ja YLEn positiointi markkinahäiriköksi on ollut niin dominoiva tapa jäsentää mediakenttää.

Oma toiveeni julkisen palvelun roolia tutkivana ihmisenä olisi toki se, että keskustelua käytäisiin niin, että mediaa ja julkista keskustelua katseltaisiin vähän laajemmin osana suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Siinä on haastetta myös meille mediaa tutkiville. Tuntuu, että omaa tutkimusaihetta ja sieltä syntyviä havaintoja pitäisi pystyä tuomaan paremmin osaksi julkista keskustelua.

Mika Lintilän (kesk.) johtama YLEn rahoitusta ja asemaa pohtiva työryhmä on Hesarin mukaan kallistumassa veropohjaisen YLE-maksun kannalle. Mukavaa, että salamyhkäisyyden verho raottuu edes hiukan. Mielestäni on paikallaan, että pohdinnat julkisen palvelun roolista olisivat niin julkisia kuin mahdollista. Viime kerralla, kun Seppo Niemelän työryhmä pohti YLEn asioita 2003–2004, poliitikot torppasivat kaikessa hiljaisuudessa työryhmän ehdottaman kansalaisuuskorostuksen pois laista. Siitä lähtien YLEn velvollisuus onkin ollut palvella kansalaisten sijaan jokaisia. Tämä jokaisuuskorostus sopii hyvin maailmankatsomukseen, jonka mukaan media on ensisijaisesti kaupallista toimintaa ja yleisöt ovat kuluttajia. Vähän kehnommin se sopii ajatukseen siitä, että viestintä olisi tärkeä osa yhteiskunnan ja kulttuurin toimintaa, jossa yksilöillä on muitakin kuin kuluttamiseen liittyviä tarpeita ja toiveita.

Tällä(kin) kertaa kaupallinen puoli lobbaa kovaa. Vaikka YLElle tilitettävät toimilupamaksut on lakkautettu ja kytky julkisen palvelun ja kaupallisen toiminnan välillä on katkaistu, on YLEn silkka olemassaolo alkanut nyt suututtaa. Suuttumus YLEen materialisoitui kiistassa YLEn uutismateriaalin käytöstä näyttötauluilla. Kiista odottaa nyt Euroopan komission kantaa. Kaupallisten toimijoiden mielestä YLE on markkinahäirikkö, joka häiritsee kilpailua. YLEn kanta taas on ollut se, että YLEn näkyvyys näyttötauluilla on hyvää markkinointia. Molemmat kannat ovat toki väärin. Lupamaksajien varoin kustannetun materiaalin näyttäminen ilmaiseksi ei ole markkinahäirintää eikä markkinointia vaan – tadaa – julkista palvelua. Jos dynaaminen markkinalogiikka ei pysty pistämään jähmeälle julkiselle palvelulle kampoihin tällaisessa perustoiminnassa niin mihin kaupallisia toimijoita ylipäätään tarvitaan?

Täältä amerikkalaisesta perspektiivistä julkinen palvelu vaikuttaa todella hyvältä idealta. Markkinat voivat toki luoda mediajärjestelmän, mutta isossakaan maassa sillä ei luoda kovin kummoista järjestelmää. Saati sitten alta kuuden miljoonan ihmisen Suomessa, jossa pelkästään YLEn uutiset tuntuvat vaarantavan kaupallisen median toiminnan.

Neljän kuukauden asumisen perusteella Minneapolis on rauhallinen kaupunki. Toisin kerrotaan: Älä kävele bussipysäkiltä kotiin pimeällä. Liiku joukoissa. Ole varuillasi. Pelkää. En osaa itsepuolustustekniikoita enkä juokse reppu selässä kovin lujaa. Silti en ole osannut pelätä. Pitäsikö?

Yliopistolla on oma poliisipiirinsä, ja yliopiston poliisipäällikkö tiedottaa alueella sattuneista rikoksista sähköpostilla kaikille opiskelijoille. Eilen illalla kuudelta musta mies oli tarttunut kadulla naispuolista opiskelijaa haarovälistä ja juossut pois. Tuntia myöhemmin valkoinen mies oli paljastanut itsensä - ja mustat sukkanauhansa - toiselle naispuoliselle opiskelijalle. Pari viikkoa sitten kerrottiin, että mustat miehet pahoinpitelivät kahta opiskelijapoikaa yöllä kello kahdelta. Viikko sitten sain tietää, että toinen pahoinpitelyn uhreista menettänee näön toisesta silmästään.

Rikokset ovat huono juttu. Niissä on uhreja. Uhrit kärsivät. Jos kaikki ovat valppaina, saadaan rikolliset kiinni. Musta mies, kuusi jalkaa ja kolmisen tuumaa; valkoinen mies, viisi jalkaa ja seitsemisen tuumaa; musta mies, viisi jalkaa ja kymmenisen tuumaa. Musta takki ja musta lippis, sininen takki ja musta pipo, musta takki ja lippis jossa kirjoitusta.

Onko kaikkien tarpeen tietää? Onko minun pelättävä? Kun menen tänään bussilla kotiin, bussissa on keskimäärin kymmenen mustaa miestä, päällään mustat takit. Pitäisikö pelätä? Pitäisikö lakata kulkemasta bussilla? Ostaa oma auto? Ja pistooli? Hälytysjärjestelmä? Poistaisivatko ne pelon? Voiko pelon poistaa kuluttamalla? En oikein usko.

Julkisen keskustelun käymisen paikat ovat mielenkiintoisella tavalla hakusessa. Perinteisesti julkisen keskustelun ylläpitäminen on ollut journalismin puuhaa ja yhteiskunnallinen toiminta on luonut tähän keskusteluun sisältöjä. Pienemmissä piireissä on ollut esim. poliittisten puolueiden työryhmiä, EVAaa ja muita raportinvääntäjiä. Ne ovat toimineet omina minijulkisuuksinaan, joilla on ollut asemansa vuoksi kyky päästä johtopäätöksineen myös valtajulkisuuteen. Kuuntelin juuri pyöräillessä YLEn parin päivän takaista Vallan vaiheilla -ohjelmaa, jossa demarien Ulpu Iivari ja think tankeja tutkinut Peter Ekholm keskustelivat Matti Laitisen kanssa think tankien tulosta Suomeen. Käteen jäi pari mielenkiintoista havaintoa. Ensinnäkin, Iivari ja muutkin korostivat moneen otteeseen, että poliitikon mahdollisuus keskustella ja esittää analyysejä julkisuudessa on heikko, sillä journalistit hakevat poliitikoilta ensisijaisesti uutisia. Ymmärsin tämän tarkoittavan, että poliitikoiden keskusteluista etsitään uutisiin ensisijaisesti kannanottoja. Keskustelujen käymisessä taas pyritään vasta rakentamaan kannanottoja, joten uutisnikkarit ja poliittinen keskustelu eivät kohtaa. Olen ollut kiinnittävinäni huomiota samaan asiaan. Tämä on huolestuttavaa, koska helposti ajaudutaan siihen, että "keskeneräisistä asioista ei tiedoteta". Toisekseen, think tankit, eli suomeksi vaikkapa ajatushautomot ovat yleistyneet. Niitä on ohjelman mukaan Euroopassa satoja, ellei jopa tuhatkunta (tosin think tank on vähän hankala määritellä). Niiden suhteen on monia olennaisia kysymyksiä, kuten se, miten niiden rahoitus hoidetaan ja miten niiden arvomaailmaa tai pyrkimyksiä tuodaan esille. Ekholm nosti kuitenkin esiin olennaisimman kysymyksen. Eli se, miten tämä kaikki hieno prosessoitu tieto saadaan asioista kiinnostuneiden kansalaisten saataville mielekkäällä tavalla? Missä sitä julkista keskustelua oikein käydään? Ja kuka sitä käy? Miten siitä voisi tavallisena kansalaisena saada edes puolihallittavan otteen?

Jos käy MINTCin, eli nokkelasti englanniksi nettiin brändätyn Liikenne- ja viestintäministeriömme sivuilla ja kirjoittaa hakukenttään sanan yleisradio, hakutulokset näyttävät tältä:

Kyllä! Olinkin juuri etsinyt "59_2004":sta.

On hieno juttu, että julkista tietoa on yhä enemmän saatavilla internetin välityksellä. Toimittajana ja tutkijana moni asia helpottuu ja suoraviivaistuu, kun haluamansa tiedot saa heti eikä valokopioina kirjeessä ensi viikolla. Jos taas ei etsi mitään tiettyä raporttia vaan tietoa jostain asiasta, on sitä kyllä varsin hankala löytää.

Netin kautta tapahtuva tietojen jakelu on julkishallinnon julkaisujärjestelmän pakoputken pörinää. Hierarkkisesti tuotettu tieto muuttuu nettijakelussa informaatioähkyä lisääväksi kakofoniaksi. Jos hakija tietää julkaisun otsikon, julkaisusarjan ja julkaisupäivän, hän on vahvoilla. Mutta jos ei tiedä, niin täytyy harkita, olisikohan "Raportti" tai "1404.pdf" just se mielenkiintoinen selvitys Yleisradiosta?